Loppu hyvin. Kaikki hyvin!

Ennen viimeistä finaali-iltaa panokset olivat kovat. Olimme kuulleet edellisenä päivänä vahvoja esityksiä. Ensimmäinen finaali-ilta loistavine suorituksineen sekä myös hyvine ja huonoine yllätyksineen oli saanut jännityksen ja odotukset kohoamaan viimeistä konserttia ja kolmen viimeisen solistin näytön paikkaa varten. Viimeinen finaalikierros haastavine teoksineen voisi kuitenkin vaikuttaa lopullisiin tuloksiin vielä ratkaisevasti. Esimerkiksi kisojen aikana tasoaan jatkuvasti nostaneen Pablo Ferrández Castron upea Prokofiev-tulkinta edelliseltä illalta näytti miten loisteliaaseen ja vaikuttavaan soittoon kilpailijat voivat vielä loppurutistuksessa kyetäkään. Palkintosijoja ei ollut lainkaan vielä jaettu. 

 

Tunnelma Musiikkitalon konserttisalissa oli juhlallinen, odottava ja jännittynytkin, kun Alexander Ramm  aloitti konsertin Sergei Prokofievin Symphony Concertantella. Teknisesti erittäin haastava ja raskas teos soi Rammin tulkitsemana vakuuttavasti ja hallitusti. Lämmin ja kaunis sellon sointi kantoi konserttisalissa ja virtuoottinen teos lepäsi vahvan ja sujuvan tekniikan varassa. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Soitto oli kokonaisuudessaan ihailtavan varmaa ja monin puolin valmista, mutta jostain syystä se ei pitänyt täysin otteessaan. Liekö syynä Rammin kisojen aikainen sairastelu, joka oli ehkä solistin voimia verottanut. Jokin Rammin olemuksessa ja soitossa jäi etäiseksi, eikä se korkeasta tasostaan huolimatta saavuttanut sellaista solistista hurmaa ja vaikutusta, mitä viimeisessä finaali-illassa olisi kilpailijalta odottanut. Myös yleisön reaktio oli selkeästi vaisumpi, kuin edellisenä iltana omalla Prokofievillaan yleisön sydämiin soittaneelle Ferrández Castrolle osoitettu suosio. Joka tapauksessa upea ja onnistunut tulkinta sai hänet säilyttämään asemansa vahvana suosikkina finalisteista. 

 

Jos Pablo Ferrández Castro oli edellisen illan vaikuttaja ja yllättäjä, niin viimeisenä finaali-iltana taitoansa pääsi vielä uudella tavalla näyttämään nuori Aurélien Pascal. Henri Dutilleux’n vaativa sellokonsertto soi hienostuneesti ja kauniisti ja oli kokonaisuudessaan nautittava tulkinta. Yhteissoitollisesti hankala teos toimi orkesterin kanssa varmasti ja Pascal teki vaikutuksen soittamalla tunnetusti haastavan konserton täysin ulkoa. Solistin olemuksessa oli vielä pientä epävarmuutta ja jatkuva tähyileminen yleisöön saattoi antaa hieman epäkeskittyneen vaikutelman. Vakuuttava ja tyylikäs esitys haastavasta teoksesta nosti nuoren ranskalaissellistin kuitenkin yhdeksi finaalin suosikeista. 

Päätuomariston puheenjohtaja Arto Noras painotti aiemmmin puheissaan sitä, että Paulon sellokilpailu on järjestetty ennen kaikkea uusien vahvojen sellosolistien löytämiseksi. Kaikki finalistit olivat taitavia ja varmoja solistisia soittajia ja koko kilpailun taso oli aivan erityisen korkea. Silti joukosta erottui yksi valovoimainen ja kypsä solisti, jonka soitto oli vakuuttanut minut vahvasti jo alkueristä lähtien. Koko kilpailun Lutoslawskin sellokonsertolla päättänyt Kian Soltani lunasti vaivattomasti odotukseni. Soltanin varma ja eloisa lavaolemus huokuu lämpöä. Täysin sujuva ja vaivaton tekniikka sekä kokonaisvaltainen, todella viihdyttävästi mukana näyttelevä eläytyminen vei kuulijan vaikuttavalle matkalle Wytold Lutoslawskin vivahteikkaaseen maailmaan ja piti otteessaan alusta loppuun. Täysipainoisessa tulkinnassa ei ollut mitään ylimääräistä ja se hurmasi aitoudellaan ja helppoudellaan. Minulle voittajan valinta oli selkeä, ja olen iloinen, että päätuomaristo oli kanssani samaa mieltä. Soltani tuli ja voitti ja odotan suurella mielenkiinnolla, minkälaiseksi hänen uransa muodostuu. Hieno kilpailu, hienot finalistit ja paljon hyviä hetkiä ja muistoja. Kiitos vielä kaikille mukana olleille mieleenpainuvasta kahdesta viikosta! 

 

Oikein hauskaa vappua kaikille lukijoille! Kippis! 

 

Lauri Rantamoijanen

Advertisements

Isoja paloja purtavaksi – ensimmäinen finaalikonsertti Musiikkitalossa

Finaalin viimeinen vaihe saatiin käyntiin Helsingin Musiikkitalossa, kun ensimmäiset kolme finalistia esittivät 1900-luvun sellokonserttoja Helsingin Kaupunginorkesterin ja kapellimestari John Storgårdsin säestyksellä.

Norbert Anger aloitti illan Brittenin Sellosinfonialla. Hänen soittonsa oli pitkälinjaista ja värikästä, mutta silti hyvin jäsennettyä. Anger on koko kisan väläytellyt taitojaan yhteissoitossa orkesterin ja kapellimestarin kanssa – niin Joensuussa, Espoossa, kuin myös nyt Musiikkitalossa. Hänen ensiluokkainen seuraamisensa ja hyvässä mielessä metrinen soittonsa teki yhteissoiton HKOn kanssa jouhevaksi ja tuotti hedelmällistä tulosta. Angerin aina itsevarma olemus ei edes kokenut kolausta, vaikka hänen jousensa melkein hajosi toisen osan loppupuolella lähes kaikkien jouhien irtoamisen vuoksi – mies soitti osan loppuun ja lähti vasta sitten hakemaan takahuoneesta toista jousta tilalle. Hän soitti vaikeaselkoisen kappaleen loppuun asti hyvin määrätietoisesti ja tulkinnallinen syvyys kasvoi, mitä pidemmälle mentiin. Pakollisena Bach-numerona Anger soitti räiskyvän Giguen kolmannesta soolosarjasta.

Toisena soitti Angeria pari vuotta nuorempi Janina Ruh (s.1989), joka sijoittui Paulon kilpailussa vuonna 2007 neljännelle sijalle. Nyt hän otti revanssin ja esitti Shostakovichin toisen sellokonserton. Soitto oli äärimmäisen eheää ja siistiä, mutta sointivärit ja karaktäärit jättivät paljon toivomisen varaa. Sointi oli myös valitettavan yksipuolista johtuen Ruhin säästeliäästä, jopa kitsaasta jousenkäytöstä. Vaikka tarkka soitto helpotti orkesterin kanssa työskentelyä, jäi tulkinta liikaa yksityiskohtiin. Shostakovichin konsertto on täynnä voimakkaita karaktäärejä, jotka jäivät kuitenkin kaikki tällä kertaa vaisuiksi, vaikka orkesteri svengasi täysillä yrittäen innostaa solistia. Encore-numerokseen hän oli valinnut Giguen Bachin kuudennesta sellosarjasta, jonka hän soitti sujuvalla otteella.

Väliajan jälkeen kaikkensa peliin laittoi välierän yllättäjä Pablo Ferrandéz Castro (s.1991), joka esitti Prokofjevin Sinfonia concertanten suvereenilla teknisellä osaamisella ja voimakkailla karaktääreillä. Parhaimmillaan hän oli toisessa ja kolmannessa osassa, jolloin hän oli vapautunut alun pienestä prässäämisestä ja soitti intensiivisellä äänellä. Jos Castron soittoa pitäisi kuvailla yhdellä adjektiivilla, olisi se kaunis – hänen soundinsa ja herkkyytensä ovat vastustamaton yhdistelmä! Ylimääräisenä Bach-numerona hän soitti sielukkaasti Sarabanden ensimmäisestä soolosellosarjasta ja päätti siis oman osuutensa samalla lailla, kuin vuoden 2007 voittaja, Andreas Brantelid. Liekö enne…?

Kilpailu alkaa olla jo loppusuoralla – huomenna jäljellä enää viimeiset kolme finalistia ja palkintojenjako! Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Klaus Mäkelä

Klassismin trapetsilla – Toinen finaalipäivä

Kahtena ensimmäisenä finaalipäivänä Haydnin C-duurikonsertto sai kuusi raikkaan erilaista esitystä, joiden taso oli kauttaaltaan korkea. Jukka Iisakkilan johtama Tapiola Sinfonietta tuki kaikkia soittajia joustavalla ja rikkaalla soitollaan, joka muokkautui paljon solistin tyylin mukaan muuttumatta koskaan hajuttomaksi tai mauttomaksi peesailuksi. Sellosalin akustiikka sopi mitä parhaiten tälle klassismin kuningaskonsertolle.

Haydn-finaalin toisen päivän aloitti jo ensimmäisessä erässä kirkkaaksi suosikiksi noussut Alexander Ramm. Hän pyörähteli lavalle tyköistuvassa, kiiltävässä puvussaan, ja aloitti ensimmäisen osan raikkaan kevyellä otteella. Valitettavasti välierän kuumeessa soittanut Ramm oli kuitenkin vielä nuutuneen oloinen, ja ensimmäinen osa jäikin yksipuoliseksi. Hitaassa osassa soitto oli tasaisen varmaa, mutta draamallinen kaari ei välittynyt raadin penkkiriville asti. Sinänsä hienolla kvaliteetilla soittava Ramm joutui antamaan tasoitusta edellisen illan italialaisille instrumenteille, mutta myös vibratoa varioimalla ja huolellisemmalla jousenkäytöllä hän voisi löytää saundimaailmaansa uusia ulottuvuuksia. Finaali puuskutti eteenpäin kuin idän pikajuna, ja osoitti Rammin virtuoositekniikan olevan kunnossa. Kuitenkin olisin kaivannut enemmän riemua koko esitykseen, joka jäi tällaisenaan hieman suorituksenomaiseksi.

Finaalin 18-vuotias kuopus Aurélien Pascal asteli lavalle selvästi jännittyneenä, mutta jo hänen varsin tehokas virityksensä osoitti, että psykosomaattisilta tärinäoireilta vältyttiin nuoresta iästä huolimatta. Ensimmäinen osa oli joitakin lipsahduksia lukuun ottamatta oikein mallikasta kilpailusoittoa, vaikka jäikin mielestäni oppilasmaiseksi. Teknisesti vaativa kadenssi ei osoittautunut riskin arvoiseksi, sillä Pascal ei selvinnyt vaativista pariäänistä aivan puhtain paperein. Toinen osa sai Pascalin käsissä tyylikkään, mutta myös yllätyksettömän tulkinnan – äänellisissä ulottuvuuksissa ja tulkinnassa on vielä paljon kypsymisen varaa. Finaalissa Pascalin vasemman käden suvereniteetti tuli hienosti esiin, ja kunhan ikää ja kokemusta karttuu, voimme varmasti odottaa häneltä hienoja konserttielämyksiä. Tällä kertaa nuori Pascal esiintyi tasaisesti, mutta täysin omassa kuplassaan, minkä huomasi myös Tapiola Sinfonietan soiton laimentumisena.

Baselin musiikkiakatemiassa opiskeleva Kian “Sulttaani” Soltani on jo kahminut ensimmäiset palkinnot Antonio Janigro- ja Karl Davidoff-kilpailuista. Tällä kertaa Soltani oli ilmeisesti kuullut Ravintola Chez Dominiquen lopettamishuhuista, sillä hän taikoi meille mitä hyvinkin kahden Michelin-tähden Haydn-keitokset. Heti ensimmäinen osa lähti soimaan kepeän virtuoottisesti ja rikkaasti, ja viimeistään oman huikean kadenssinsa myötä Soltani laittoi epäilijöille soppaluun kurkkuun. Toinen osa jatkoi päivän trendin mukaisesti tasaiseen ja yllätyksettömään tyyliin, mutta Soltanin upea kvaliteetti ja kaunis vibrato pitivät esityksen nautittavana kautta linjan. Myös toiseen osaan oman kadenssin kokkaillut Soltan päätti osan herttaisen yksinkertaisesti. Viimeistään vauhdikas ja eläväisesti karakterisoitu finaali vei Soltanin taistelemaan aivan kilpailun kärkipaikoista.

Terveisin,
Sirzu from the Shadows

Finaalikonsertti 1 – Herra Haydnin kyydissä

Kilpailun monella tapaa jännittävin vaihe, finaali, alkoi tänään Espoon Sellosalissa Tapiola Sinfoniettan kanssa. Heti alkuun täytyy todeta, että konsertin taso oli huikaisevan korkea – itse nautin joka hetkestä. Myös ennakkoluulot koskien kolme kertaa peräkkäin kuultavaa Haydnin C-duurikonserttoa osoittautuivat turhiksi, sillä itse asiassa oli erittäin mielenkiintoista kuulla kaikkien finalistien soittavan samaa teosta.

Illan avasi jälleen saksalainen Norbert Anger. Hänen sellonsa soi heti ensimmäisestä nuotista lähtien ilmavasti, mutta täydellisen kantavasti. Soundi oli kauttaaltaan miellyttävän pehmeä, mutta silti solistinen ja koko salin täyttävä. Soitto oli selkeää, tarkkaa ja hyvin artikuloitua, ja siitä paistoi helppouden ja pakottomuuden tuntu. Toisesta osasta löytyi paljon herkkiä sävyjä ja luontevaa fraseerausta, mutta muutamassa kohdassa tulkinta meni makuuni turhan romanttiseksi. Kadenssi oli yksinkertaisen kaunis. Kolmas osa oli tempoltaan nopea ja virtuoottinen, mutta Anger onnistui silti välttämään turhan etydimäisyyden – soitto oli mielenkiintoista ja sävykästä, ja kuudestoistaosat soivat kirkkaasti. Kokonaisuutta häiritsivät ainoastaan muutamat ylimääräiset aksentit ja atakit äänten aluissa. Soitosta teki kiinnostavaa myös kamarimusiikillinen ote – Anger otti paljon kontaktia orkesterin soittajiin ja soitti myös mukana kaikissa alku- ja välisoitoissa.

Toisena esiintyi kilpailun ainoa naisfinalisti Janina Ruh, jonka soitto oli tuttuun tapaan varmaa, tarkkaa ja ammattimaista. Ruh fraseerasi hienosti ja luontevasti, mutta soundi tuntui koko konserton ajan hieman kireältä ja etäiseltä, ja jäin kaipaamaan lisää pehmeyttä ja lämpöä. Toisessa osassa Ruh soittikin kevyemmällä otteella, ja etenkin d-kieleltä löytyi kauniita, herkkiä hetkiä. Tunnelma oli silti hieman rauhaton, ja olisin toivonut kauttaaltaan enemmän variointia vibratossa. Kolmannen osan Ruh soitti vauhdikkaasti, taidokkaasti ja virtuoottisesti, mutta yläasemissa soundi kuulosti välillä kireältä ja hieman prässätyltä.

Viimeisenä vuorossa oli espanjalainen Pablo Ferrandez Castro. Hänen tulkintansa Haydnin konsertosta oli melko romanttinen, mutta äärimmäisen kaunis. Castron soitto oli luonnollista, puhdasta ja tyylikästä, mutta ensimmäisessä osassa soundi tuntui hieman tavallista vaimeammalta. Kadenssi oli musiikillisesti harvinaisen eheä. Toisessa osassa Castro pisti parastaan – herkät sävyt ovat selvästi hänen valttikorttinsa. Soitto oli taivaallisen kaunista ja solistista sekä hyvin ilmaisuvoimaista, ja sai ainakin allekirjoittaneen unohtamaan ympäröivän maailman täysin. Osa huipentui yksinkertaiseen, hypnoottisen kauniiseen kadenssiin. Kolmannen osan Castro soitti ilmavasti ja tarkasti, mutta soundi olisi kaivannut lisää lihaa luidensa ympärille. Tällaisenaan juoksutukset jäivät melko pieniksi ja solisti meinasi paikoitellen jäädä orkesterin jalkoihin.

Isot kiitokset Tapiola Sinfoniettalle ja kapellimestari Jukka Iisakkilalle erinomaisesta säestystyöstä! Solistit saivat orkesterilta täyden tuen, ja minkäänlaisia ongelmia yhteissoitossa ei ilmennyt kenenkään kohdalla.

Sara Viluksela

Vimpan päälle

Paulon kansainvälisten sellokilpailuiden viimeinen välieräkonsertti soitettiin Jyväskylässä. Aivan aluksi annan suuret kiitokset jyväskyläläisyleisölle, joka oli saapunut paikalle sankoin joukoin. Sali oli lähes loppuunmyyty, ainoastaan 20 paikkaa jäi myymättä konserttiin.

 

Konsertin ensimmäinen soittaja oli Aleksander Ramm (Venäjä/Liettua), joka oli noussut monille kilpailua aktiivisesti seuranneille jopa yhdeksi voittajasuosikiksi. Ramm oli valinnut Edward Elgarin sellokonserton välierien konserttokappaleekseen. Venäläissellistin tulkinta oli kaikinpuolin tasainen ja laadukas. Hänen soitinsa oli lämmin ja äänenkvaliteetti kauttaaltaan hieno. Joitakin asioita jäin kuitenkin itse kaipaamaan, mm. fraasien loppuun asti viemistä ja sointivärien kirjoa. Mielestäni Elgarin sellokonsertossa Rammilla olisi ollut mahdollisuus luoda vielä hienompia musiikilllisia elämyksiä kuuntelijoilleen. Odotankin nyt mielenkiinnolla minkälaiseen soittoon Ramm yltää erityisesti finaalinumeronsa Prokofjevin Sinfonia Concertanten parissa.

 

Illan toinen esiintyjä ranskalaissellisti Aurélien Pascal oli valinnut teoksekseen Shostakovitsin ensimmäisen sellokonserton. Kilpailun soittajien yleinen tekninen taso on korkea ja sen myös nuori ranskalainen osoitti soitollaan. Hänen soittonsa on erittäin hyvää, mutta se ei kuitenkaan kosketa minua. Hänen vibraaton käyttö on mielestäni yksipuolista ja soitto makuuni liiankin steriiliä. Varsinkaan Shostakovitsin sellokonserton tummat puolet eivät tulleet tulkinnassa esille. Musiikkiin heittäytymistä ei tapahtunut ja musiikin tunnetilat jäivät mielestäni saavuttamatta. Ehkä kokemus tuo ajan myötä myös nuo ominaisuudet Pascalin soittoon. Hänen soittonsa on kuitenkin kauttaaltaan laadukasta ja raaka-aineet ovat olemassa. Toivottavasti liiallinen kontrolli ei kahlitse hänen musisointiaan tulevaisuudessa. 

 

Tauon jälkeen lavalle astui toinen nuori, mutta jo kilpailuissa kokenut sellisti – Kian Soltani, persialaishenkinen kullankiiltävä paita yllään. Soltani oli tehnyt minuun jo vaikuksen ensimmäisen kierroksen esiintymisellään, mutta nyt hän nosti mielestäni entisestään osakkeitaan. Shostakovitsin ensimmäisestä sellokonsertosta löytyi Soltanin tulkinassa, ei ainoastaan laatua, vaan myös tulta, tappuraa ja tuskaakin. Soltanin soitosta löytyi monia eri karaktäärejä ja hänen lavaesiintymisensä oli energistä. Itävaltalaissellisti loihti sellollaan kauniita hetkiä kappaleen toisessa osassa ja hänen vibraatonsa oli nautinnollista. Hän onnistui myös rakentamaan hienosti kappaleen draamallisen kaaren. Odotan todella paljon Soltanin finaalisuoritusta.

 

Illan viimeinen esiintyjä oli korealainen Min Ji Kim. Henkilökohtaisesti odotukseni eivät olleet kovin korkealla hänen Elgarin sellokonserton suhteen. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että tuo nuori korealaisnainen piti soitollaan minut otteessaan. Tuo ote oli tiukka ja intensiivinen. Kimin soitosta löytyi voimakkuutta, ja samalla myös herkkyyttä. Hän rakensi Elgarin konsertosta ehjän, kauniin kokonaisuuden. Myös tekniseltä puolelta hänen soittonsa toimi moitteettomasti, ja mielestäni hän pystyi varioimaan vibraton käyttöä kappaleen eri konteksteissa. Minä olin myyty hänen soitostaan ja kiitin mielessäni, että tuomarit olivat päästäneet tämän upean nuoren lupauksen kilpailun välieriin. Toivottavasti hänen jatkokoulutuksensa sujuu suotuisissa merkeissä. Mielelläni näkisin ja kuulisin häntä omana oppilaanani.

 

Nyt kisakaravaani jatkaa siis eteenpäin kohti finaaleja. Korostaisin, että nämä “arviomme” ovat meidän omia henkilökohtaisia mielipiteitä. Varmasti, me viisi suomalaista nuorta sellistiä näemme asioita toisella tavalla kuin joistain toisesta maasta tai kulttuurista tulevat nuoret kollegamme. Mitään absoluuttista totuutta, jopa meidän on mahdoton kertoa.. 🙂 Korostan, että tämä on epäily.

 

Heikki Takkula, varjoraadin pj.

Finalistit selvillä – Kloecknerin pudotus shokki

5. kansainvälisen Paulon sellokilpailun välierien tulokset julkistettiin tänään. Suurelta osin päädyimme tuomariston kanssa samoihin tuloksiin, mutta yhden kilpailijan kohdalla mielipiteemme poikkesi heidän kanssaan täysin.

Varjoraati valitsi Benedict Kloecknerin ensimmäisen erän perusteella yksimielisesti jaetulle ensimmäiselle sijalle, mutta valitettavasti kilpailun tuomaristo oli toista mieltä. Kloecknerin ainutlaatuisen laaja sävykirjo, herkkyytensä musiikin tunnetilojen ilmaisulle, sekä aito esiintymisensä teki suuren vaikutuksen meihin kaikkiin. Raatimme mielestä kilpailun ehdottomasti kiinnostavin muusikko heitettiin pihalle.

Tuomariston päätös jättää Kloeckner loppukilpailun ulkopuolelle jättää meidät tyrmistyneiksi. Emme voi ymmärtää tuomariston päätöstä.

Terveisin, 

Varjoraati

Heikki Takkula (pj), Lauri Rantamoijanen, Sirja Nironen, Sara Viluksela ja Klaus Mäkelä

Kuopion semifinaalit

Kuopion konserttisali tarjosi hienon akustiikan kuulijoilleen. Yleisöä oli kerääntynyt mukavasti paikalle ja orkesterin yleissointi oli hyvä.

Semifinaalin aloitti korealainen Eun-Sun Hong (1989) Hän oli valinnut kappaleekseen Tsaikovskin Rokokoo-variaatiot. Teos soi taitavasti hänen käsissään. Yhteissoitto Jan Söderblomin johtaman Kuopion sinfoniaorkesterin kanssa sujui hyvin. Yleinen kvaliteetti ja sellon käsittely olivat erittäin hyvällä tasolla. Persoonallisuutta jäin kyllä kaipaamaan. Etenkin hitaisiin osiin olisin kaivannut lämpöä.

Olin iloinen ja ylpeä saadessani olla kuulemassa kilpailun kuopuksen ja ainoan suomalaisen semifinalistin Jonathan Roozemanin (1997) soittoa. Toisaalta hyvää ystävää on hyvin vaikea julkisesti arvioida, mutta kuitenkin se koitui minun tehtäväksi.

Roozemanin soitosta kuului poikkeuksellinen lahjakkuus ja luontainen muusikkous, mutta vielä nuoruus paikoitellen. Elgarin konserton parasta antia oli toinen osa ja erityisesti pidin tyylistä miten hän kasvatti teoksen huipun. Povaan hänelle loistavaa tulevaisuutta.

Väiajan jälkeen soittovuoron sai korealainen Hee-Young Lim (1987) Hänen Schumannin konsertto soi tempperamenttisesti. Erityisesti pidin hänen spontaanisesta lavaolemuksesta. Vauhtia ja dynamiikka löytyi. Hitaan osan yhteissoitto soolosellisti Roi Ruottisen kanssa oli nautittavaa kuultavaa. Viimeisessä osassa Lim sortui liialliseen hätäilyyn ja sen takia paletti ei pysynyt kasassa konserton loppuun saakka.

Illan päätti saksalainen Benedict Kloeckner (1987) Hänestä kuuli, että orkesterin edessä on soitettu monet kerrat. Elgarin konsertto soi varmasti. Hän loihti upeita hetkiä konserttoon. Benedict Kloecknerin sellon sointi täytti hienosti salin. Kloencknerilla oli hienosta soitosta huolimatta yllättäviä puutteita toisen osan pomppivassa spiccatossa. Finaaliosaan olisin kaivannut  suurempaa kliimaksia. Hienoa huomata, että Kloecknerin soitto todella tavoitti kuopiolaisyleisön. Moni poistui salista kyynel silmäkulmassaan.

Lauri Rantamoijanen