Kuopion semifinaalit

Kuopion konserttisali tarjosi hienon akustiikan kuulijoilleen. Yleisöä oli kerääntynyt mukavasti paikalle ja orkesterin yleissointi oli hyvä.

Semifinaalin aloitti korealainen Eun-Sun Hong (1989) Hän oli valinnut kappaleekseen Tsaikovskin Rokokoo-variaatiot. Teos soi taitavasti hänen käsissään. Yhteissoitto Jan Söderblomin johtaman Kuopion sinfoniaorkesterin kanssa sujui hyvin. Yleinen kvaliteetti ja sellon käsittely olivat erittäin hyvällä tasolla. Persoonallisuutta jäin kyllä kaipaamaan. Etenkin hitaisiin osiin olisin kaivannut lämpöä.

Olin iloinen ja ylpeä saadessani olla kuulemassa kilpailun kuopuksen ja ainoan suomalaisen semifinalistin Jonathan Roozemanin (1997) soittoa. Toisaalta hyvää ystävää on hyvin vaikea julkisesti arvioida, mutta kuitenkin se koitui minun tehtäväksi.

Roozemanin soitosta kuului poikkeuksellinen lahjakkuus ja luontainen muusikkous, mutta vielä nuoruus paikoitellen. Elgarin konserton parasta antia oli toinen osa ja erityisesti pidin tyylistä miten hän kasvatti teoksen huipun. Povaan hänelle loistavaa tulevaisuutta.

Väiajan jälkeen soittovuoron sai korealainen Hee-Young Lim (1987) Hänen Schumannin konsertto soi tempperamenttisesti. Erityisesti pidin hänen spontaanisesta lavaolemuksesta. Vauhtia ja dynamiikka löytyi. Hitaan osan yhteissoitto soolosellisti Roi Ruottisen kanssa oli nautittavaa kuultavaa. Viimeisessä osassa Lim sortui liialliseen hätäilyyn ja sen takia paletti ei pysynyt kasassa konserton loppuun saakka.

Illan päätti saksalainen Benedict Kloeckner (1987) Hänestä kuuli, että orkesterin edessä on soitettu monet kerrat. Elgarin konsertto soi varmasti. Hän loihti upeita hetkiä konserttoon. Benedict Kloecknerin sellon sointi täytti hienosti salin. Kloencknerilla oli hienosta soitosta huolimatta yllättäviä puutteita toisen osan pomppivassa spiccatossa. Finaaliosaan olisin kaivannut  suurempaa kliimaksia. Hienoa huomata, että Kloecknerin soitto todella tavoitti kuopiolaisyleisön. Moni poistui salista kyynel silmäkulmassaan.

Lauri Rantamoijanen

Ensimmäinen välieräkonsertti Joensuussa

Semifinaalit saivat komean aloituksen Joensuussa, kun Norbert Anger, Tristan Cornut, Pablo Ferrández Castro ja Janina Ruh taistelivat finaalipaikoista. Atso Almilan johtama Joensuun Kaupunginorkesteri säesti kilpailijoita mukavasti kansoitetussa Carelia-salissa.

Tristan Cornut (Ranska) avasi illan Dvořákin sellokonsertolla. Hänen soittonsa oli hallittua, mutta minimaalinen vibratonkäyttö ja agressiivinen, soiton linjaa tuhoava soittotyyli häiritsi tulkintaa. Vaikka hän saavutti paikoittain hienoja sävyjä, oli sointi liian suora ja yksipuolinen kautta linjan. Merkillepantavaa oli kuitenkin Cornutin hyvä rytminkäsittely, joka kuului tarkkana yhteissoittona orkesterin kanssa.

Toisena esiintyi saksalainen Norbert Anger, jonka Schumannin sellokonserton tulkinnasta huokui itsevarmuus. Hänen täyteläinen ja lämmin äänensä oli vaikuttava ja täytti salin illan parhaiten. Vaikka Anger vakuutti solistisuudellaan, otti hän myös runsaasti kontaktia orkesterin soittajiin ja loi kamarimusiikillisia hetkiä, kuten toisessa osassa soolosellisti Erkki Hirvikankaan kanssa. Finaalin hän soitti räiskyvästi ja vei konserton briljanttiin päätökseen. Odotukseni olivat todella korkealla, mutta Anger täytti ne loistavalla soitollaan.

Väliajan jälkeen lavalle astui Pablo Ferrández Castro (Espanja), jonka esitys Schumannin sellokonsertosta yllätti meidät kaikki positiivisesti. Hänen linjakas soittonsa yhdistettynä kauniiseen fraseeraukseen oli hunajaa korville. Castro saavutti toisessa osassa  uskomattoman herkkiä sävyjä ja uskaltautui soittamaan sielukkaan hiljaisia nyansseja, mihin Atso Almila ja Joensuun Kaupunginorkesteri hienosti reagoivat. Finaalin tulkinta oli tavanomaista nopeampi, mutta silti hyvin karakterisoitu.

Illan lopuksi kuulimme saksalaisen Janina Ruhin esityksen Dvořákin sellokonsertosta. Vaikka hänen soittonsa oli tarkkaa ja jousikäsi intensiivinen, jäivät sävyt puuttumaan. Tästä seurauksena tulkinnasta tuli tasapaksu, vaikkakin hienoja hetkiä löytyi läpi teoksen. Esitys parani loppua kohden ja parhaat hetket olivatkin finaalissa. Moniin paikkoihin, kuten toisen osan alkuun, olisin kuitenkin toivonut enemmän herkkyyttä.

Orkesteri oli balansoitu hyvin ja ei muutamaa kohtaa lukuunottamatta peittänyt solisteja sinfonisissakaan kohdissa. Konserttimestari Huba Hollókőin viulusoolot Dvořákin konserton finaalissa olivat joka kerta nautittavaa kuultavaa, mutta orkesterin yhteissoitossa oli vielä hiottavaa. Soitto oli kuitenkin hyvin karakterisoitua ja mielestäni sai tuulta alleen varsinkin Dvořákin orkesterivälisoitoissa.

Tänä iltana kuulemme Kuopion musiikkikeskuksella Jonathan Roozemanin, Benedict Kloecknerin, Eun-Sun Hongin ja Hee-Young Limin esittämänä Elgaria, Tsaikovskia ja Schumannia. Odotan innolla!

Klaus Mäkelä, varjoraati

Greetings in English (from the Shadows)

The Shadow Jury would like to thank all the competitors of the beautiful recitals in Paulo Cello Competition 2013! We had three wonderful days listening all of you! What made us extremely happy was that the performances showed your ability of making the performances together with the pianists. When musicians get inspired of each other on stage it gives the music much more life and feeling.

So, also for the pianists – THANK YOU.

I hope that the ones that did not get to the second round can understand, that the work you did for this competition was great, and it has probably developed all of you a lot! As professor Arto Noras said before the announcement of the results, it is also a sad situation. Many good ones did not get the possibility to show their skills as soloists in the second round – worse luck! Anyway, we wish you all the best for the future! And try to remember – competition is hard, but much less meaningful as the music itself. : )

And finally – congratulations and good luck for all of our amazing competitors in the second round!

xxxx & oooo,Sirja Nironen from “The Shadows”

Hienot resitaalit ovat ohi, 12 sellistiä jatkaa kisassa mukana

Kuten jo kaikille lienee selvää, alkuerien tulokset ovat nyt julkaistu ja kisakaravaani jatkaa matkaansa kohti maakuntien “konserttokiertuetta”.

Kilpailun virallinen jury ilmoitti eilen iltapäivällä nuo 12 sellistiä, jotka jatkavat kilpailussa eteenpäin. Myös me varjotuomariston jäsenet teimme oman äänestyksemme jatkoonmenijöistä. Täytyy sanoa, että kokouksemme sujui mukavassa tunnelmassa ja demokraattisessa hengessä. Itseasiassa vielä tässä vaiheessa meille oli aika helppoa nimetä 9 kilpailjaa, jotka meidän mielestämme kuuluvat ehdottomasti jatkoon. Viimeisestä kolmesta paikasta meidän listalamme kilpaili 5 sellistiä, joista ainoastaan viimeisestä kahdesta jouduimme uusintaäänestykseen.

Listamme ei ole julkinen, ja pyrimme suojelemaan tuota paperia elämämme loppuun asti tiukasti, ettei meille kävisi ns. “Tiitiset”. Mielenkiintoista oli, että päädyimme suurilta osiin samoihin päätöksiin kuin kilpailun varsinainen jury. Mutta mielenkiintoista oli myös se, että pari meidän mielestämme ehdottomasti jatkopaikan ansainnutta sellistiä tippui jatkosta. Odotammekin mielenkiinnolla keskusteluja juryn kanssa, jotta ymmärtäisimme paremmin miksi he ajattelivat näistä muutamasta soittajasta selkeästi poikkeavasti. Nuo tulevat keskustelut ovat myös meille tärkeä osa oppimisprosessia.

Alkuerissä nähtiin paljon hienoja esiintymisiä, maailmanluokan taidetta. Oli ilo kuulla näin monta lahjakasta sellistiä ja erilaisia esityksia sekä tulkintoja. Ainoa asia mitä olemme kovasti varjotuomariston kanssa harmitelleet on se, ettei Yleisradio (Yle klassinen) ollut mukana ensimmäisellä kierroksella, kuten ei tule olemaan kilvan toisellakaan. On mielestäni jopa noloa, että näin hienoista suorituksista ei saada materiaalia tuleville sukupolville. Kysymys ei ole resursseista vaan niiden kohdentamisesta. Uskon, että moni sellisti käy yhä seurailemassa suorituksia viiden vuoden takaisista Paulon kilpailusta, joita seurattiin sillloin erittäin tarkkaavasti Ylen puolelta. Nyt jäi yksi maailman kovimmista klassisen musiikin kilpailusta ilman dokumentointia ensimmäisen kahden kierroksen osalta. Sääli.

Nyt jatkamme eteenpäin ja odotamme innolla suuria tulkintoja ja hienoja musiikkikokemuksia Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän konserteista. Toivottavasti yleisö löytää sankoin joukoin paikalle kuuntelemaan näitä tulevia klassisen musiikin tähtiä.

-Heikki Takkula, varjoraadin pj.

 

Viimeisen resitaalikonsertin jälkipuintia

Tässä hieman mietteitä ensimmäisen erän viimeisestä konsertista, vaikka tulokset onkin jo julkistettu!

Korealaissyntyinen Jee Hye Bae (s. 1988) oli valinnut soitettavakseen G. Kurtagin neljä kappaletta, jotka hän esitti vakuuttavasti ja sävykkäästi. Beethovenin A-duurisonaatissa Bae osoitti vahvaa persoonallisuutta, vaikka välillä soitto kärsikin kvaliteetin puutteesta. Penderecki oli sujuva, muttei erityisen mieleenpainuva. Martinusta kuulimme kilpailun virtuoottisimman ja vaikuttavimman esityksen.

Lukas Stasevskij’n (s. 1987, Tallinna?) ensimmäisen erän ohjelmisto oli koko kilpailun uhkarohkein ja virtuoottisin. Boccherini soi kauniisti ja pakottomasti, mutta soittoa vaivasivat jatkuvat vireongelmat. Schubertia Stasevskij tulkitsi koskettavasti, vaikka lipsahduksia sattui yhä turhan paljon. Brittenissä olikin sitten uusi ääni ksellossa, ensimmäinen osa oli tyylikäs, toisen osan pizzicato-virtuositeetti oli huikaisevaa, hidas osa soi surumielisen herkästi, ja viimeisten osien hurja draivi vei esityksen kilpailun Britten-tulkintojen ykköseksi. Pendereckin Preludio sai vauhdikkaan ja riskejä kaihtamattoman esityksen, ja ansaitsi jopa ylimääräiset aplodit! Tchaikovskyn Pezzo Capriccioso oli suurten tunteiden matka slaavilaisesta melankoliasta virtuoosikarnevaaleihin, ja sai allekirjoittaneen jopa nyyhkimään liikutuksesta. Noloa.

Amerikkalainen Tony Rymer (s. 1989) aloitti resitaalinsa Cassadon sonaatilla soolosellolle. Jatkuva ylävireisyys vaivasi muuten mallikkaassa soitossa. Poulenciin olisin kaivannut enemmän ranskalaista sävymaailmaa – tällaisenaan esitys tuntui primitiiviseltä. Pendereckin Rymer soitti tarkasti, ja selvisi teknisistä haasteista hienosti. Kodalyn soolosonaatin finaalissa Rymer osoitti valitettavasti turhan myöhään laajaa sävykirjoa ja huikaisevaa virtuositeettia.

xoxo, Sirzu from the Shadows

Voiton puolella

Toiseksi viimeisen resitaalikonsertin avasi itävaltalainen nuori lahjakkuus Kian Soltani (1992). Jo ensimmäiset äänet Beethovenin Variaatioista teemasta “Bei Männern, welche Liebe fühlen” paljastivat Soltanin sellon muhkean, solistisen soundin. Herkemmät fraasit Soltani muotoili kauniisti, mutta fortesoitto oli turhan aksentoitua, revittelevää ja joskus välinpitämätöntäkin. Sen sijaan synkeässä Schnittken sonaatissa Soltan oli selvästi elementissään – hän esitti haastavan sonaatin ulkoa, sello soi intohimoisesti ja tummasti, ja jännite kesti sonaatin alusta loppuun saakka. Samaa väkevyyttä ja tummuutta kuultiin myös Pendereckin Preludiossa. Lopuksi Soltan esitti Schumannin Adagion ja Allegron kauniisti ja musikaalisesti fraseeraten, vaikkakin yksipuolinen, leveä ja hidas vibrato häiritsi muuten linjakasta soittoa. Soltanin soitossa oli kokonaisuudessaan kuuluvissa jo suuruutta, joka toivottavasti ja luultavasti johdattaa hänet vielä suurille lavoille.

Vaikeaksi arvioitavaksi osoittautui illan toinen soittaja, valkovenäläinen Ivan Karizna (1992). Kariznalla on suuria kansainvälisiä kilpailusaavutuksia ja nimeä maailmalla, mutta syystä tai toisesta soittajaa ei tänä iltana ollut tunnistaa samaksi. Karizna aloitti barokkiviritteisesti Bachin 5. soolosellosarjan Preludilla, Sarabandella ja Giguella. Hän soitti barokkityylisesti lähes täysin ilman vibratoa ja onnistui saavuttamaan hienon, herkän sointivärin, mutta valitettavasti jatkuvat epäpuhtaudet heikensivät soiton tehoa. Seuraavaksi soi hyvin erikoinen tulkinta Schubertin Arpeggione-sonaatin ensimmäisestä osasta – tempo oli hidas, vibratonkäyttö minimissään ja linja katkeili ylimääräisiin ajanottoihin ja venyttelyihin. Rachmaninovin sonaatin kolmannen osan Karizna soitti herkästi, mutta ei kovinkaan mielenkiintoisesti. Ainoastaan Pendereckin Preludiossa ja Connessonin Les Chantes de l’Agarthassa välkähteli hetkittäin se lahjakkuus ja suuri tulkinta, jota odotin kuulevani koko ohjelman ajan.

Viimeisenä soitti korealainen Min Jim Kim (1995). Hän aloitti Locatellin virtuoottisella sonaatilla, ja loihtikin heti ilmoille kauniin ja ilmavan soinnin. Ensimmäinen osa oli teknisesti briljantti, mutta myöhemmistä osista Kim ei selvinnyt aivan virheettömästi. Myös karaktääri viimeisissä osissa oli makuuni turhan romanttinen ja vibrato laaja. Brahmsin F-duurisonaatissa Kimin nuori ikä kuului: fraseeraus oli paikoitellen melko huolimatonta eikä musiikki aina päässyt virtaamaan kunnolla. Nopeissa osissa Kim innostui prässäämään ja aksentoimaan turhaan, mutta herkissä teemoissa sävy oli kaunis. Parhaiten toimi Martinun Variaatiot Rossinin teemaan – virtuoottinen teos paljasti Kimin näppärän tekniikan. Myös Pendereckin Preludio oli temperamenttinen ja vakuuttava, vaikkei täysin virheetön.

Sara Viluksela

Kisajuna puksuttaa vauhdilla eteenpäin

Aiemmin Sibelius-Akatemiassa opiskellut puolalainen sellisti Marius Wysocki avasi toisen kilpailupäivän iltapäiväsession. Marius on tänään nähdyn esityksen perusteella selkeästi muokannut viime vuosina sekä soittotapaansa että soittoasentojaan. Mielestäni tämä muutos on ollut positiivinen.

Wysocki aloitti ohjelmansa Debussyn sonaatilla, joka oli mielestäni esityksenä hieno – tyylikäs ja sävykäs. Marius myös kuuntelee musiikkia erittäin tarkkaavaisesti koko ajan ja saimme kilpailuun aidon konserttimaisen tunnelman.

Pendereckin säveltämä kilpailun pakollinen sooloselloteos (Preludio) sai mielestäni Wysockin käsissä mielenkiintoisen tulkinnan. Välillä tosin tulkinta meni jo vähän kiireiseksi.

Seuraavaksi ohjelmassa olleen Brahmsin F-duuri sonaatin kaksi ensimmäistä osaa Wysocki soitti myös hienosti. Tulkinnassa oli herkkyyttä ja hän pakotti ainakin minut kuuntelemaan musiikin tekemistään.

Viimeistään Wysockin Brittenin C-duurisonaatin tulkinnassa ainakin minulle tuli selväksi selvä ero ns. hyvien “koulusellistien” ja muusikko/taitelijasellistien välillä. Kilpailussa on ollut mukana joitakin sellistejä, jotka kuuluvat mielestäni tähän ensiksi mainittuun joukkoon. Wysockilla on sen sijaan jo selkeästi vahvempaa omaa näkemystä ja tulkintaa kaikissa esittämissään kappaleissa. Ainoa iso miinus puolalaissellistin kohdalla on kuitenkin hänen heikohko instrumenttinsa. Sillä saralla hän joutuu valitettavasti antamaan aivan liikaa tasoitusta joillekin kilpailun kärkisellisteille.

Iltapäivän seuraava kilpailija Heike Schuch oli yhdessä pianistipartnerinsa Susanna Klovskyn kanssa erittäin visuaalinen kokemus. Kaksi nuorta, näyttävää naista iltapuvuissa, konsertti voi alkaa…

Schuch soitti avausnumeronsa Schumannin Adagion ja Allegron hyvin tempperamenttisesti ja oli soittamansa musiikin lumoissa. Saksatar fraseerasi musiikkia kauniisti, mutta valitettavasti epäpuhtaudet vaivasivat välillä muuten vahvaa tulkintaa.

Pendereckin pakollinen tilausteos sai vahvan tulkinnan. Välillä voimankäyttö instrumenttia kohtaan oli kuitenkin jo liian voimakasta, mutta menoa ja meininkiä soitosta ei puuttunut.

Prokofjevin sonaatissa näkyi mielestäni Schuchin kokemus muusikkona. Musiikki oli hienosti jäsenneltyä ja voimakasta, myös kappaleen toisessa osassa oli mukavasti huumoria mukana. Ainoana miinuksena pidin hänen ajoittaista saundin prässämistä, suuren äänen olisi voinut tuottaa myös pienemmällä paineella.

Martinun sellosonaatissa Schuchin vahva tulkintatahto jatkoi. Hän näytti olevansa muusikko, joka ei kaihda riskinottoa, ja välillä rapatessa roiskui. Olen monta kilpailijaa kuunnellessa mietinyt ostaisinko lipun heidän konsertiin tulevaisuudessa. No, ainakin tämän duon kohdalla voisin käydä tsekkaamassa tilanteen uudelleen.

Pienen kahvitauon jälkeen tuli vuoroon ranskalaissellisti Aurélien Pascal. Nuori sellisti osoitti soitollaan pitävänsä yllä ranskalaisen sellokoulun mainetta, jonka anti oli aiempien ranskalaissoittajien perusteeella tässä kilpailussa totuttua vaisumpi. 

Pascal osoitti jo avausnumerossaan, Ginasterran Pampeana no.2:ssa laadukkaan soittajan elkeitä. Ranskalaissellistin soiton laadukkuus ja tyyli pääsi myös hyvin esille Beethovenin sellosonaatissa no. 5. Soitto oli hyvin jäsenneltyä ja linjakasta. Tosin tulkinta oli ehkä mielestäni välillä liian pidättyväistä, ja vibraatoa olisi voinut käyttää ehkä hieman monipuolisemmin.

Faureen toisen sonaatin hidas osa paljasti mielestäni nuoren ranskalaissellistin puutteita. Vaikka esitys oli hyvä ja kauniskin, oli vibraaton käyttö kovin kapea-alaista ja sellon ääni välillä aika pinkeän tiukka. Olisin toivonut hänen luovan fantasiamaailmaa kuulijoille vielä enemmän, sillä musiikki tarjosi siihen mahdollisuudet.

Pendereckin pakollisen teoksen Pascal esitti varmoin ottein ja tarjosi kuulijoille näytteen virtuositeetistaan päätösnumerossaan Popperin fantasiassa, joka on sävelletty venäläisten laulujen pohjalle. Esitys oli todella vauhdikas ja teknisesti loistava. Olisipa vielä saanut muutaman kerran väläyksen aitoa venäläista saundia niin a vot. No ei kuitenkaan liene epäilystä, että Aurélien Pascal etenee tässä kilpailussa kirkkaasti seuraavalle kierrokselle.

Iltapäiväsession viimeisenä soittajana kuultiin suomalaista Joona Pulkkista. On tietenkin vähän vaikeampi tilanne lähteä näin varjoraatilaisena arvioimaan suomalaista kolleegaa, joka on tuttu jo useamman opiskeluvuoden ajalta. Ja onhan se myös aina niin paljon helpompi sanoa sanottavansa sieltä kuulijan penkistä..

Pulkkinen avasi vahvasti ja suurin elkein resitaaliosuutensa Pendereckin sooloselloteoksen parissa. Vaikka kaikki ei teknisesti sujunutkaan nappiin, niin soitto oli mielestäni oikein mallikasta.

Valitettavasti toisena kappaleena kuultu espanjalainen, Manuel de Fallan kansanlaulusikermä ei oikeen löytänyt oikeata muotoaan ja teknisiä puutteitakin esiintyi mm. epäpuhtauksien muodossa.

Seuraavana vuorossa olleessa Brahmsin F-duuri sonaatissa suomalaissellisti pääsi välillä väläyttämään upeaa sellonsointiaan ja täytti salin olemuksellaan. Esitys oli kuitenkin kauttaaltaan mielestäni liian yksipuolinen. Luulen, että Joona ei yltänyt tänään soitossaan omalle tasolleen ja valitettavasti uskon välieräpaikan karanneen ulottumattomiin kilpailun kovasta tasosta johtuen.

-Heikki Takkula